Muuttoliike Belgiassa

Belgian kuningaskunta itsenäistyi vuonna 1830, ja siitä lähtien aina ensimmäiseen maailmansotaan asti muuttoliike suuntautui lähinnä Belgiasta poispäin. Iso osa väestöä muutti Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Maastamuuton syitä olivat kunnollisen työn puute, maiden pakkolunastus ja ulkomaiden tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet (Morelli 1998).

1900-luvulla taloudellinen tarve ei enää ollut syy muuttaa pois maasta. Sen sijaan aseelliset konfliktit ja etenkin kaksi maailmansotaa ajoivat 1–2 miljoonaa ihmistä hakemaan turvaa Belgian ulkopuolelta.

Maahanmuutto Belgiaan alkoi ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun maahan saapui työntekijöitä pääosin naapurimaista, Itä-Euroopasta ja Italiasta. Maahanmuutto lisääntyi merkittävästi sotien välillä, sillä Belgian hallitus järjesti rekrytointikampanjoita houkutellakseen ulkomailta työntekijöitä maan kasvavan hiiliteollisuuden palvelukseen (Myria 2015). Vuonna 1930 Belgian kaivosteollisuus työllisti noin 30 000 ulkomaista työntekijää (17 % kaikista kaivostyöntekijöistä) (Caestecker ja Morelli 2010).

Ensimmäinen suuri maahanmuuttoaalto käynnistyi toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1946 Belgian hallitus solmi kahdenvälisiä sopimuksia useiden Välimeren maiden kanssa ulkomaisten työntekijöiden houkuttelemiseksi maahan. Tavoitteena oli vastata kaivos- ja terästeollisuuden akuuttiin työvoimapulaan. Ensimmäiset vierastyöläiset Italiasta ja Espanjasta tulivat Belgiaan 1950- ja 1960-luvulla. Alle kymmenessä vuodessa Belgiaan tuli yli 111 000 työntekijää Italiasta (Myria 2015). Vuonna 1956 Vallonian Marcinellessa tapahtui kaivosonnettomuus, jossa menehtyi 136 italialaista kaivostyöntekijää. Se hidasti italialaisten työntekijöiden maahanmuuttoa. Belgia kieltäytyi hyväksymästä Italian esittämää vaatimusta paremmista työoloista kansalaisilleen, minkä jälkeen Belgia on rekrytoinut työvoimaa Espanjasta, Kreikasta, Marokosta ja Turkista (Martiniello ja Rea 2003).

Alunperin Belgian hallitus kannusti perheenyhdistämiseen (Geldof, 2015). Virallisesti käytäntö keskeytettiin taloudellisen kriisin jälkeen vuodesta 1970 alkaen, mutta se ei merkinnyt maahanmuuton loppumista (Martiniello ja Rea 2003). Perheenyhdistäminen oli tärkeimpiä syitä muuttaa maahan. Vierastyöläiset pystyivät tuomaan perheensä mukanaan. Nämä ihmiset kuuluvat ensimmäiseen sukupolveen. Muita tärkeitä muuttamisen syitä olivat muuttaminen avioliiton tai poliittisen turvapaikan hakemisen takia. Euroopan unionin asteittaisen laajenemisen ansiosta työperäinen maahanmuutto on edelleen mahdollista Euroopan sisällä (Geldof, 2015).

1980- ja 1990-luvulta eteenpäin Belgiaan tuli osaajia, turvapaikanhakijoita ja laittomia maahanmuuttajia Itä-Euroopasta, Lähi-idästä, Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Saharan eteläpuolisesta Afrikasta kotoisin olevat maahanmuuttajat tulivat enimmäkseen Kongosta ja Ruandasta. Synnyinmaan epävakaat olot ja historialliset siirtomaasuhteet Belgian kanssa olivat heidän kohdallaan maahanmuuton kaksi tärkeintä syytä (Berdai, 2005). Lisäksi globalisaatio ja kansainvälisen kaupan kasvu johtivat taloudellisista syistä tapahtuvaan maahanmuuttoon (Geldof, 2015).

Muuttaminen avioliiton takia sekä työperäinen maahanmuutto EU:n sisällä olivat edelleen 2000-luvulla maahanmuuton tärkeimmät syyt. Perheenyhdistämistä koskevan tiukennetun lainsäädännön takia turvapaikkahakemusten määrä on laskenut vuodesta 2011 lähtien. Vuonna 2015 turvapaikkahakemusten määrä jälleen nousi pääosin Lähi-idästä saapuneiden, kansainvälistä suojaa hakeneiden myötä (Geldof, 2015).